Pietari 2007

Heti kun Sibelius-juna ylitti 25.11.2007 Suomen ja Venäjän välisen rajan, huomasimme ylittäneemme samalla rajan johonkin toiseen maailmaan. Kuvailuun pitäisi käyttää hirveästi aikaa, sillä miten muuten selittäisi ne pienet suuret asiat joita me sittenkin vain raapaisimme pinnalta.

Onneksi saimme kokea tavallista pietarilaista arkea, majoituimmehan isäntäperheisiin ystävyyskoulumme, koulu 213, lähelle, joka sijaitsee kaukana keskustan vilkkuvista valoista. Keskiverto turisti ei näe kuin valtavan keskustan alueen, jossa kaikki on ylettömän mahtipontista, palatseja, kirkkoja ja monumentteja silmänkantamattomiin, niin että lopulta on sokea kaikelle sille arkkitehtuurille. Lähiöt ovat kuitenkin suuri vastakohta keskustalle. Siellä, betonisten kerrostalojen keskellä, lahkeet likaantuvat, mutta eihän sitä huomaa kuin vasta illalla. Kymmenennestä kerroksesta näkee kauniin auringonlaskun kun se punaa horisontissa näkyvät, taivaisiin kohoavat betonilähiöt, jolloin harmautta ei enää ole.

Viimein, kun oli oppinut kuuntelemaan nopeasti ohikiitävän venäjän kielen soljumista, jopa ymmärtämään, me jouduimme lähtemään. Junassa oli vaikeuksia tulla sinuiksi oman maan kanssa, niin paljon olisi voinut kantaa mukanaan, muttei voinut. Kyrilliset kirjaimet katosivat, niiden varassa ei enää täytynyt suunnistaa paikasta toiseen. Olo oli hämmentynyt nähdessä suomalaisia ihmisiä, melkeinpä ärtynyt. Viikossa olimme tottuneet kulttuuriin ja arkeen. Saimme mukaamme muovipussilliset matkaeväitä venäläisen vieraanvaraisuuden hengessä, ja niitä me söimme ja olimme hiljaa.

Paljon me opimme toisistamme, mutta paljon me jätimme seuraavaan kertaan, ihan vain, jotta olisi pakko palata.

-Reetta Pessa ja Maria Paldanius (B3-venäjä)